Kotkan poikii ja muskeliveneitä: Juhannusretkellä 2016 - PE juhannusaatto

Olen tainnut joskus aikaisemminkin mainita, että jos jotain inhoan retkillä, niin lokkien rääkymiseen heräämistä. Tänäkin aamuna kuulen niiden mekastuksen, mutta ovat joko niin kaukana, että eivät häiritse tarpeeksi, tai sitten alan tottua. Käännän vain kylkeä ja jatkan uniani. Herään joskus seiskan pintaan sellaiseen sulosointuun, että en osaa kuvailla. Suorastaan pomppaan istualleni, ja ihmettelen mistä voi tulla noin paha ääni. Avaan teltan läpän, ja huomaan tuijottavani ukkofasaania melkein silmästä silmään. Siinä se on, parin metrin päässä ja mulkoilee minua. Olen kai osunut suoraan sen reviirille. Fasaani? Tässä pikkuruisessa saaressa? Hetken ihmettelyn jälkeen säntään tavoittelemaan kameraa. Varmaankin liian äkkinäinen liike, ja fasaani lähtee karkuun. Kuva jää ottamatta.

Kun minut on nyt herätetty ja perusteellisesti, niin turha enää yrittää nukkumista. Rupean kasaamaan leiriä, ja hämmästelen kaunista aamua. Jos eilen satoikin, niin nyt on tulossa aurinkoinen päivä. Leirin pakkaamisen, tavaroiden roudaamisen (joka kestää melko pitkään, koska pitkähkö kantomatka rantaan ja alamäkeen), ja aamupalan jälkeen lähden etsimään sitä fasaania. Mietin, että tätä juttua ei usko kukaan, jollen saa todisteita. Kuulen sen "suloisen" äänen moneen kertaan, mutta niin se vain onnistuu väistämään kameran. Olkoot, hikeä meinaan pukkaa tässä rämpiessä, matka jatkukoon.

Haapasaaristossa, ja varsinkin Haapasaaressa käynti on ollut listallani siitä lähtien, kun olen melonut. Haapasaari on minulle jossain määrin tuttu paikka. Vietin siellä nimittäin aikoinaan yhden talven varusmiehenä. Olisikohan ollut talvi 1991-92, ei jaksa enää muistaa niin vanhoja juttuja. Sen koommin, kun armeijan yhteysalus meidän sieltä joskus "vanhoina" toi rantaan, en ole siellä käynyt. Nyt tämä tulee vihdoinkin korjattua.

Aurinko paistaa, keli on niin pläki kuin voi olla, joten matka taittuu ja selän ylitys menee melkein itsestään. Kartta on mukana, mutta ei sitä juurikaan tarvita. Keskellä Haapasaarta kohoavaa puokkia kohden on helppo suunnistaa. Karttaa tarvitaan lähinnä leiripaikaksi valikoituneen Katajakarin tunnistamiseen. Haapasaaressa ei ole telttapaikkoja, Vanhankylänmaahan ei ole (vieläkään) asiaa, koska SA-INT, siispä Katajakarille ja sinne leiri pystyyn.

Katajakarin itäpuolella on niin hyvänoloinen rantautumispaikka, että tällään rantaan siinä, kiertämättä koko saarta ensin. Etsin hetken teltalle paikkaa, ja hylkään monta, koska a) huono näköala tai b) tarpille ei löydy sopivia/tarpeeksi puita mihin virittää se. Lopulta luovun koko tarpin virittämisestä. On meinaan helle, se mitään sada. Aurinko paistaa melkein pilvettömältä taivaalta, ja pystytän leiriä ilman paitaa. Sorry vaan, jos tämä näkymä järkytti liikaa ohitse menneen Otavan matkustajia. Korvauksia on turha hakea, vaikka ehkä jouduittekin todistamaan keski-ikäistyvän miehen paljasta ylävartaloa, ilman erillistä varoitusta.

Leirin pystyttämisen jälkeen koen pienen paniikin hetken, kun luulen unohtaneeni yhden tärkeän kuivasäkin Heinäsaareen. Sen pienen ja kirkkaan oranssin, mihin olen taltioinut lompakon, ja auton avaimet. Suunnittelen jo melovani sinne ja takaisin hakumatkalle, mutta sitten hokaan kurkata kaikki isot kuivasäkit läpi, ja yhdestä niistä se sitten löytyy, huh. Vähän ruokaa naamariin, ja onkin aika lähteä kohti Haapasaarta. Siitä sitten seuraavalla kerralla.