Kotkan poikii ja muskeliveneitä: Kvaenangenin kajakkiretki: 6 päivä - Tverrfjorden <-> Jøkelfjord (Øksfjord) jäätikkö

Myöhäisestä nukkumaanmenosta huolimatta herään melko aikaisin. Totean, että olo on kuin Norjalaisella vuoripeikolla, ja hajukin taitaa olla samaa luokkaa. Ainakin hiukset pitää saada pestyä. Onneksi tämän leiripaikan vieressä on jäätikköjoki, joten ämpäri ja retkikeitin mukaan, ja sinne.

Lämmitän retkikeittimellä litran vettä kiehuvaksi, ja miksaan sen ämpärilliseen jääkylmää vettä. Lopputuloksenä lämmin pesuvesi. Siinä teille syy miksi raahaan, littaan menevää, ämpäriä mukana näillä reissuilla. Kylläpä teki hyvää.

Petrikin on jo herännyt, ja yhdessä ihmettelemme leirin edustalla kiertelevää eläintä. Joku iso siellä pinnan alla liikkuu. Menee ympyrää, mutta meillä ei ole mitään hajua mikä se voisi olla. Siitä olemme kuitenkin melko varmoja, että se ei ole hylje.

Tämäkin leiripaikka on ns. base-camp, eli viivymme tässä kaksi yötä. Nämä on kyllä parhaita aamuja retkellä, kun ei tarvitse laittaa leiriä kasaan, vaan voi jättää kaiken ihanasti rempalleen.

Aamupalan jälkeen kajakit vesille, ja lähdemme katsomaan jäätikköä. Sen pitäisi ulottua veteen asti. Olen hieman skeptinen, ja epäilen asiaa suuresti. Ilmaston lämpeneminen jne. mutta kohtahan tuo nähdään.

Keli on mitä mainioin. Bongailemme kaikenlaista, mm. merikotkia, isoja meduusoja jne. Parin tunnin läpsyttelyn jälkeen alamme olla perillä. Jäätikön reuna tulee kaikessa komeudessaan näkyviin, ja onhan se mykistävän hieno. Se ei enää ulotu mereen asti, ainakaan katkeamattomana, mutta komea se on silti. Rantaudumme muutaman kilometrin päähän, ja rupeamme lounaalle. Lounaspaikasta on komea näköala jäätikölle, ja onneksi Jounilla on kiikarit mukana. Pääsee katsomaan vähän lähempää ja esim. ne siniset raidat paljastuvat railoiksi. Aikamoinen, ja esim. tuolta voi lukea aiheesta lisää.

Koska keli on niin kauhea (täysin pläkä), ja jengi väsynyttä (kaikki ovat voimissaan), joudumme hinaushommiin. Joka menee tietysti hupailuksi. Nadja vetää parhaimmillaan viittä kajakkia(?), meidän kannustaessa, ja nauttiessa kyydistä. Jossain vaiheessa menen auttamaan häntä. Ajattelen, että kokeillaan millaista on hinata kahdestaan "valjakkona". Olisihan se pitänyt arvata, että Nadja jättäytyy heti hinattavaksi, kun tulee tilaisuus. Hitsi, kun onkin raskasta. Minulle huudellaan, että "Katso Pasi perääsi miten paljon meitä on", mutta en uskalla, vaan yritän punnertaa letkaa eteenpäin. Liikuuhan se jotenkin, mutta tiukkaa tekee. Myöhemmin minulle kerrotaan, että koko porukka olisi ollut hinattavana, mutta ei kai nyt sentään?

Koska olemme ajoissa takaisin leirissä, olimme jo etukäteen pohtineet, että tänään voisi käydä patikoimassa. Käytännössä siis kiipeämässä johonkin hieman korkeammalle. Melko pian rantautumisen jälkeen kysymme Petriltä vinkkejä, ja lopulta hän lähtee meille oppaaksi. Kohteeksi valikoituu lähellä oleva huippu ja reitti sinne olisi "Helppo reitti, sopii kaikille". Lauseesta muodostuu myöhemmin jos ei nyt legendaarinen, niin ainakin lentävä. Ainakin tämän retken ajaksi.

Eikun matkaan. Ensin vähän ylöspäin, sitten alas, joen ylitse ja varsinainen kiipeäminen alkaa. Joka on tietysti aluksi helppoa, sitten vaikeutuu ja erään louhikon jälkeen alkaa sitten se oikea kiipeäminen. Meno hidastuu, ja jalansijan kanssa saa olla tarkkana. Ensimmäinen lyö leikin kesken noin puolivälissä, mutta minä olen päättänyt, että en anna periksi. En, vaikka välillä on niin jyrkkiä kohtia, että pitää mennä neliveto päällä. Yritän olla ajattelematta paluumatkaa, ja en kauheasti vilkuile alaspäin.

Petri kannustaa välillä, että "kohta tulee loivempaa", ja minä punnerran menemään, vaikka tiedän sen olevan ns. paskapuhetta, ja pelkkää tsemppausta. Pari kertaa luulen meidän olevan jo huipulla, mutta hah, matka eikun jatkuu. Kunnes lopulta olemme siellä. Ensimmäisellä huipulla, tavoitteessamme, ja kylläpä on komeat maisemat. Kannatti, vaikka koville otti. Vuosi sitten Lyngenissä vastaava lenkki, mutta pienempi nousu melkein "tappoi" minut, ja nyt tuplasti korkeampi nyppylä teki saman. Selvää edistystä siis.

Alaspäin meneminen arveluttaa niin paljon, että "voiton" kunniaksi raahattu olut jää nauttimatta huipulla. Kerron muille, että nautitaan se kunhan ollaan ohitse siitä louhikosta. Petri lähtee vielä (juosten) tsekkaamaan viereisen huipun, kun me loput kolme lähdemme paluumatkalle. Ollaan tultu vasta vähän matkaa alaspäin, kun tajuamme Petrin olevan jo meitä edellä laskeutumisessa. Siis missä ihmeen välissä se oikein? Nevermind ... Laskeutuminen on lopulta helpompaa, kuin mitä odotin, ja pelkäsin. Jalansija löytyy suhteellisen helposti ja vaarallisin vaihe onkin ne alempana olevat loivahkot ruohikkoiset osuudet. Koska pöksyt on jo rikki, niin laskettelen pitkät pätkät pyllymäkeä, ihan vaan varmuuden vuoksi.

Helppo reitti, sopii kaikille, niinpä niin. Myöhemmin muuten selviää, että kun ennen lähtöä olin osoitellut kohdetta sormella Petrille, että: "tuonne vai?", hän oli luullut, että osoitin sitä, minne me oikeasti mentiin. Joka oli siis noin kaksi kertaa korkeammalla, kuin mihin minä luulin olevani menossa. Parempi niin, olisi ehkä jäänyt lähtemättä kokonaan. Olen tyytyväinen. Ylitin itseni ja tämmöiset jutut ovat niitä, jotka jäävät aina parhaiten mieleen. Suuri kiitos vielä kerran Petrille, että teki tästä mahdollista. Vaikka olikin helppo reitti, joka sopii kaikille ;-)

Vähän petti deorantti, joten joelle huuhtelemaan pahimmat pois. Koska tämä on viimeinen ilta teemme nuotion, halstraamme kalansaalista (3 tuoretta seitä), paahdamme vaahtokarkkeja ja juomme pois ne viiinit/oluet, mitä jäljellä vielä on, sekä tietysti parannamme maailmaa. Lopulta on annettava periksi. Nuotio saa hiipua, ja pitää kömpiä telttaan nukkumaan. Huomenna alkaisi kotimatka, mutta sitä ennen ehtisimme vielä melomaan pätkän.