torstai 23. marraskuuta 2017

Uusia retkivermeitä

Taatusti minun hiljaisin melontasyksy, sitten harrastuksen aloittamisen. Viikolla ei ehdi, koska pimeys töihin mennessä, ja sieltä tullessa. Viikonloppuihin on osunut vaikka mitä menoja. Jos on ollut sellainen viikonloppu, että ehtisi ja pääsisi, niin siellä sataa. Sillai kunnolla vaakasuorassa, eikä mitään pientä tihkusadetta.

Näillä mennään ja katse alkaa väkisinkin kääntyä vuoden 2018 suuntaan, vaikka kai tässä vielä tämän vuoden puolella ehtii pari kertaa vesille. Ainakin toivottavasti. Blogi ei siis ole kuollut, ei ole vain mitään kerrottavaa tämän harrastuksen tiimoilta. Seuraavan kauden suunnittelu on omalta osalta jo täydessä vauhdissa, mutta kauhean tarkasti ei pysty vielä sanomaan koska tapahtuu mitäkin. Retkille kuitenkin mennään aivan varmasti, ja siihen liittyen tein pari hankintaa.


Exped Air Pillow L
Ehkä yksi parhaimmista retkeilyyn liittyvistä hankinnoistani ikinä. Minulla oli jo tämmöinen, mutta se meni rikki viime kesän norjan reissulla. Venttiilin joku osanen putosi tyynyn sisälle, ja se siitä. Tyynyä pystyi kyllä käyttämään jotenkin, mutta ihan täyteen sitä ei enää saanut, joten uusi hankintaan. Tämä on oikeasti parhautta. Te, jotka että usko, voitte jatkaa ad-hoc tyynyjenne kanssa (kelluntaliivit, untuvatakki tms.), minä en tästä mukavuudesta luovu. Ei paina juuri mitään, ja menee nyrkkiä pienempää kokoon. Toivottavasti tämä yksilö kestää vähän paremmin, kuin edeltäjänsä.



Thermarest Neoair All Season SpeedValve
Minulla on oikein hyvä makuualusta. Exped on valmistaja, soveltuu 4. vuodenajan käyttöön, ollut jokaisella retkellä mukana, eikä mitään vikoja ollut kertaakaan (vuotoja tms). Se mikä siinä ottaa päähän on täyttö/tyhjennys. Patjaan on integroitu pumppu, mutta kyllä sitä saa painella tosissaan, jotta saa alustan täyteen. Tekniikkalaji sanoo joku tähän, mutta kyllä siihen hommaan usemman minuutin saa menemään. Ei kuulosta miltään, mutta väsyneenä ei jaksaisi hikoilla yhtään ylimääräistä ja helteellä kuumassa teltassa homma menee jo suorittamisen puolelle. Houkutus puhaltaa patja täyteen on suuri. Sitähän ei saisi tehdä, jottei alustan sisälle menisi kosteutta, koska lämmöneristeenä on höyheniä. Myönnän, että olen lipsunut, monta kertaa. Tyhjentäminen on sitten oma urakkansa. Alustaa saa rutistella, halata ja rullata tosissaan, että sen saa riittävän pieneen kasaan. Riittävän pieni tarkoittaa tässä kohtaa sellaista myttyä, jonka saa survottua eväkotelon taakse. Sillai tosi varovasti, evän säätövaijeria varoen. Ylimääräisenä ohjelmanumerona saa kuunnella retkikamujen naljailua heidän naureskellessä minun tuskailua täyttämisen ja tyhjentämisen kanssa: "Siellä se Pasi nyt taas halailee alustaansa. Illalla pumpattiin ja nyt halataan", ja siihenmalliin.Viime kesän Norjan reissulla katselin kateellisena vierestä, kun seurueen jäsen T. täytti ja tyhjensi oman alustansa sekunneissa. Tuollainen pitää saada päätin, ja tässä se nyt sitten on. Aika näyttää onko yhtä hyvä makuualustana kun edeltäjänsä, mutta tämän ainakin pitäisi olla nopea täyttää/tyhjentää. Nopeus on valttia, myös retkeillessä ;-)

perjantai 6. lokakuuta 2017

Hiljaista

Hiljaista on ollut melontaosastolla. Niistä lenkeistä, mitä olen tehnyt tekemään ei pahemmin juttua irtoa. Kelitkin ovat olleet semmoisia, että jos muuten olisi ehtinyt, niin sitten sää ei ole suosinut. Viime KE ehdin, pitkästä aikaa, vesille pienelle lenkille. Sade kasteli pariin otteeseen, mutta ei haitannut menoa. 

Hieman ennen rantautumista vilahti harvinainen sääilmiö nimeltä aurinko, ja pilvipeitteen raot paljastivat monessa sinisen värissä loistavan taivaan. Otin siitä tietysti kuvan, mutta eihän se hienous täysin siihen tarttunut. Laitan sen kuitenkin tuohon alle toistenkin ihmeteltäväksi.

#fiftyshadesofblue


tiistai 29. elokuuta 2017

Firmamelontaa ja muinaistulia

Erilaisten firmojen, polttariporukoiden yms. melontatapahtuman järjestäminen on aina ns. "jännää" touhua. Yhtään ei tiedä minkälainen porukka sieltä oikein rantaan ilmestyy. Infoa on kyllä lähetetty, mutta onko sitä luettu onkin toinen juttu. Joillekin esimerkiksi se fakta, että meloessa tuppaa aina vähän kastumaan tulee yllätyksenä. On nähty kaikenlaista pukeutumista, farkkuja, villatakkeja, kauluspaitaa yms. Vaatimus uimataidosta sentään on otettu tosissaan, mutta kuten sanottua totuus porukasta, ja heidän kyvystä rentoutua kajakissa paljastuu vasta vesillä. Jos ei pysty rentoutumaan, niin hommasta ei taatusti tule yhtään mitään. Tai tulee siitä melko varmasti jotain, nimittäin uimakeikka.

Jostain syystä äijäporukoiden kanssa on aina vaikeampaa tuon pystyssä pysymisen kanssa. En tiedä mikä siinä on, mutta jos porukka koostuu pelkästään miehistä, ja ovat ensikertalaisia, niin odotettavissa on kippejä. Joten kun LA rantaan ilmestyi pelkästään naisista koostuva ryhmä, päästin pienen helpotuksen huokauksen.

Jottei olisi liian helppoa, niin LA aamupäivällä puhalsi aikamoinen tuuli. Onneksi tuli napattua hinausvyö mukaan, koska sille tuli käyttöä. Jo ennen kuin päästiin edes poolo-allasta pidemmälle. Elämä on ja siihenmalliin, tulipahan hyvää reeniä erikoistilanteista. Joitakin selvästi melonnan kokeilu pelotti, mutta niin vain mentiin pieni lenkki, eikä kukaan kaatunut. Toivottavasti kenellekään ei jäänyt kokeilusta traumoja. Ne peruskurssit ovat taas ensi keväänä. Tervetuloa, nyt kun saitte pienen tuntuman lajiin :-)

Kun vieraat olivat lähteneet, oli aika suunnata kohti Kaunissaarta, ja muinaistulia. Arvioidusta noin vartin myöhässä, ja yli 6h ensimmäistä ryhmää myöhemmin. Olin päivällä stepannut asiaa eestaas, että lähdenkö vaiko en. Vesikuuroja meni meinaan vajan yli useampia, ja mietin, että mitähän hittoa minä siellä sitten teen? Istun sadetta pitämässä teltassa? Lopulta kuitenkin päätin lähteä, koska ne olivat kuurosateita, vaikkakin rankkoja niin niiden jälkeen paistoi aurinko. Viimeisen kimmokkeen sain siitä, kun minulle soitettiin Kaunissaaresta, ja mainostettiin kovaa keliä. Sehän on siis synonyymi merelliselle meiningille = sekaan vaan, tahtoo jne. Miten niin yllytyshullu?

Urakan oli luvattu alkavan jo Äyspäällä, mutta meno oli laantunut päivän mittaan. Minä sain pientä aaltoa, semmoista 20-30cm korkeaa, eikä tuullut edes suoraan edestä. Eipä ollut ongelmia. Olin suunnitellut, että menen perille asti ilman taukoja, mutta Koukkusaaren (lähestyin Kaunissaarta varmuuden vuoksi saarten suojassa) lähestyessä luonto ilmoitti itsestään, että nyt kyllä äijä voisit pitää tauon. Koska kerran rantauduin, päätin nauttia samalla vähän evästä. Varmuuden vuoksi. On meinaan joskus menty Pihlajakarien ja Pohjaspään välinen matka semmoisessa kelissä, että Kaunissaari hävisi näkyvistä useampaan otteeseen kun löytyi vähän isompi aallonpohja. Parempi tankata hieman energiaa, kuin katua.

Keli oli kuitenkin lopulta aika maltillinen. Vähän keikutti, kerran tuli aalto syliin ja eipä muuta. Ainoa mauste oli rahtialus, jota jäin odottelemaan. Näin sen oikean sivun = menee edestä. Hetken odoteltua totesin, että nyt muuten tulee suoraan kohti ja keula kohisten. Oli parempi lähteä eteenpäin, viistosti rantaa kohden niin, että näin sen laivan kaiken aikaa. Sitten kun näkyi laivan vasen kylki pystyi ottamaan taas rennosti. Perillä olin kaikkien viivästyksien jälkeen noin 19:40, ja eikun etsimään teltalle paikkaa. Parhaiden paikkojen tietysti ollessa jo varattu. No olisihan siellä ollut paikkoja vaikka kuinka, mutta liian kaukana kajakista. Varsinkin kun joku oli unohtanut ottaa IKEA kassin mukaan kantoavuksi. Oma leiri oli pystyssä ja illallinen nautittu melko tarkkaan ysin pintaan. Ehdin suhauttamaan yhden virvoitusjuoman ja olin juuri availemassa eKirjaa, kun toiset palasivatkin jo kyliltä takaisin leiriin. Eikun parantamaan maailmaa.

Ilotulituksen, nuotion ja makkaran jälkeen oli aika kömpiä unille. Hyville sellaisille. En tiedä mistä moinen, mutta heräsin yöllä tasan kerran korpin(?) huutoon, ja ei mitään havaintoa kellosta. Ensimmäisen kerran katsoin kelloa 6:30 ja totesin, että en tosiaankaan nouse vielä. Seuraava havainto kellosta: 9:30! Ennätys! Wuuhuu!

Aamupalaa naamariin, leiri kasaan ja kotimatkalle. Täysin pläkässä kelissä. Kotimatkalla ei sattunut mitään. Mitä nyt pongattiin pari hullua ison kiven päältä. Kaikenlaisia kaheleita sitä reissuilla tapaakin.

Tämä oli todennäköisesti retkeilykauden 2017 päätös, ja ei ollenkaan hassumpi semmoinen.

Juuri kun luulit nähneesi kaiken, joku ensikertalainen esittelee uuden tavan mennä kajakkiin istumaan :-)

Tuota minä odottelin vartin ja sitten piti kuitenkin lähteä läpsyttelemään, etten jäisi alle.

Ai, kas huomenta. Te olettekin jo hereillä?

Kyllä tämä nyppylä nyt valloitetaan.

Ensimmäinen hul... perillä, ja eikös toinen ala könymään perässä. 
Joo, no worries mate, kyllä me tuodaan teidän paatit takaisin, varmana. Oikeasti olin semisti kateellinen tuosta suorituksesta. Tietäen samalla sen, että jos olisin itse kokeillut, niin aivan varmasti olisi tullut uintikeikka. Tuossa kuulemma on 3m syvää, mutta siltikin ajatus siitä. että putoaisi kiivetessä tai palatessa takaisin kajakkiin ... ei kiitos.




perjantai 28. heinäkuuta 2017

Lofootit kajakilla vaeltaen - 15.-23.7.2017

Kolmas kerta norjassa melomassa, ja odotukset niin korkealla, että niitä ei mitenkään pystynyt täyttämään. Lähelle kuitenkin päästiin. Kotkasta lähti matkaan peräti 7 melojaa, ja niistä lopuistakin 3 oli aikaisemmilta reissuilta tuttuja. Myös toinen vetäjistä oli vanha tuttu, eli Petri Sutinen. Toinen tuttu vetäjä oli estynyt (epäilemme syyksi Ilosaarirokkia), mutta pikahälytetty "iso D", paikkasi hienosti. Kiitokset vetäjille.

Oli taatusti kostein (ja puhun tässä nyt säästä) ja kylmin kaikista Norjan reissuistani. Kun on varusteet kunnossa, ja koska uskon omaavani jonkinlaista alkeellista rutiinia retkeilyyn, niin eipä ollut suurempia ongelmia. Loppuviikosta meitä hellittiin jo helteilläkin. Jostain syystä ei oikein irtoa stooria, syytän asiasta tällä kertaa vaikkapa ilmastonmuutosta. Laitetaan sitten kuvia ja niihin jotain selityksentynkää. Timo teki tosi hyvän matkakertomuksen, lukekaa sieltä :-)

Ennen kuvagalleriaa haluan kuitenkin listata retken TOP 3 jutut:

1. miekkavalasparvi
Tämä on jotain sellaista jota ei pysty selittämään ilman, että vieläkin innostuu. Siitä ne meni, muutaman sadan metrin päästä meistä. Melkein unohtui ottaa kuva, kun vain tuijotin monttu auki ja nauroin ääneen. Lopulta muistin ottaa kuvan, ja huono siitä tuli, mutta onpahan jonkinlainen muisto myös kuvan muodossa. Ei tätä pysty selittämään. Ymmärrätte sitten joskus, jos teillä on tuuri/ilo nähdä näitä upeita otuksia livenä. Voi olla, että joku päivä Alzheimer pyyhkii tämän pois muistoista, mutta sitä odotellessa muistan tämän taatusti pitkään. Wau!

2. merikotkan sulat
Timo tuli sanomaan, että olen äijä jos saan haltuuni merikotkan sulan. Hankintatavasta ei ollut puhetta, joten eipä aikaakaan, kun löysin taukopaikalta merikotkan siipisulan, ja minusta tuli retken äijä. Asia, joka teki minut iloiseksi (sen sulan löytyminen siis), ja aikani asialla äijäiltyäni lahjoitin sen eteenpäin. Pari päivää myöhemmin löysin toisen siipisulan, ja annoin senkin pois. Se(kin) teki minut iloiseksi, sekä löytäminen, että pois lahjoittaminen. Sitten oli Timon vuoro olla äijä, ja hän toi minulle pienen siipisulan, joka melko varmasti oli sekin merikotkasta peräisin. Tämän sulan pidin itselläni. Kiitos Timo. Mainittakoon vielä, että jos olisin löytänyt pyrstösulan, niin en tosiaankaan olisi luopunut siitä.

3. tuore kala
Iso D osti menomatkalla Kiirunasta pakettivirvelin, semmoisen 30€ kapistuksen, joita löytää esim. huoltamoilta. Hän, ja Pekan harppuuna oli semmoinen yhdistelmä, että tuoretta kalaa piisasi iltapalalle: turskaa, seitä ja herkkujen herkkua, eli makrillia. Itse kunnostuin lähinnä saaliin syömisessä, ja tarjoamaan ihmisille toisen kaadon viiniä. Ei ole fileeraus, ja paistaminen minun juttu. Se virveli taatusti ansaitsi hintansa takaisin.

Taas mennään. Nyt tarvittiin jo traileria, että saatiin kalusto lahteen.
Ekan leiripaikan vieressä virtasi joki, jossa oli semmoinen koski, että en usko monenkaan sitä laskeneen. Tappokoski nimen se sai alta aikayksikön, lähinnä murhaavien stoppareiden takia joita tuli putkessa useita. Jos joku onneton tuosta menisi, niin ei saisi hetkenkään taukoa.
Todella epäilyttävää toimintaa. Epäilen kyseessä olleen jonkinlainen kultti, ja sen aamuiset palvontamenot. Parempi pysyä erossa ja hieman etäämmällä. Voi vaikka tarttua.
Kysyin Jounilta, että laskisiko hän tuosta? Vastaus oli, että "joo, jos joku menisi ensin edeltä malliksi". Itse arvelin, että voisin mennäkin, kunhan joku ensin pistäisi riittävästi pätäkkää tiskiin. Sillai useamman millin. Se olisi puhdasta pakokauhua ja paniikkia, mutta kai tuosta hengissä selviäisi. Toisin kuin siitä leiripaikan koskesta.

Saatiin tällä(kin) kertaa paikallisväriä ihmettelemään meidän pakkaustouhuja. Harmitti, kun tuo äijä ei osunut paikalle kun tultiin ohi samasta paikasta uudemman kerran. Olisi voinut pokkana selittää sille, että "pahus, sehän olikin umpikuja". Meloimme siis tahaltamme vuonon perälle, umpiperään tuulta karkuun.
Leiri pystyyn läpimärkään heinikkoon, lippu "salkoon", ja unta palloon. Täällä ollaan taas. Herra hirvi oli käynyt jättämässä minun teltan viereen terveiset. Siis ennen kuin pystytin teltan. Huomasin kyllä asian, mutta paskat (pun intented) siitä, kunhan ei osu suoraan teltan alle.
Ihmeteltiin tätä kukkaa, joka useamman kerran vuorokaudessa joutuu veden alle. Mikä ihmeen kukka kestää suolavettä? Kunnes Petri älysi maistaa sitä vettä ja makeaahan se oli. Vaikka oltiinkin vuonossa sinne perukkaan valui niin monta puroa, ja veden vaihtuvuus pientä = pohjukan vesi olikin makeaa.
Merikotkalaskuri sekosi jo retken alkuvaiheessa. Kymmeniä pongauksia ja rohkeita olivat. Lähimmillään pyyhkäisivät muutaman kymmenen metrin päästä meidän seurueesta. Näyttivät meille kuka siellä oikeasti on vuonon kunkku.
Näitä osui reittimme varrelle useita. Tämä oli yksi harvoista joka tuli tarkastettua lähempää.
Retken kohokohta. Se on tuo musta täplä. Ei se iso, se on saari. Se pienempi, saaresta vasemmalle: miekkavalas.
Toinen norjan puolen leiri, ja näköala kotkan tähystyspaikalta. Lähti meitä karkuun, mutta palasi heti tutulle paikalleen, kun seuraavana päivänä jatkoimme matkaa. Tuo hiekkaranta häviää aina nousuveden aikaan, ja tähystyspaikka onkin saari. 
Tuoretta kalaa, makrilli oli tosi hyvää.
Oli muuten lähellä, että juustotarjoilu olisi jäänyt tällä keikalla väliin. Suomen puolelta ei arvannut tuoda, oli sen verran pitkä matka vielä perille ja melko lämmintä. Onneksi Kiirunassa tankkauspisteen vieressä oli paikallinen Prisma (Coop, tai jotain sinnepäin) ja eikun sinne. Homma hoidettu himaan, taas kerran :-)
Mitä ihmettä nuo oikein touhuavat? Mehän syötiin ne kalat jo, ja hienosti paistuivat. Kaasulla siis. Ilmeisesti kyseessä on jonkinlainen partionäyte, että kyllä se märkäkin puu palaa. Ainakin jos niitä kuivattaa ensin kaasuliekillä tarpeeksi pitkään.
Saaristo norjassa oli jotain ihan uutta minulle. Samoin nämä laskuveden aikaan ilmestyvät kannakset, goose hoppenit. Valkean hiekan ja murskautuneiden simpukoiden sekoitusta. Kelpaisi fiinimmällekin golf-kentälle hiekkaesteen materiaaliksi.
Välillä pitää ottaa rennosti. Joku päivä tämä kikkailu vielä kostautuu ja kippaan, mutta en vielä tällä reissulla.
Pieni rapu ja tuo merisiilin näköinen ei ole merisiili. Se on joku kasvi, vuokko varmaankin. Siihen viereen kun tökkäsi melalla, niin meni muuten aikamoista vauhtia piiloon hiekan sisään.
Uusi leiripaikka, uudet kujeet. Harvoin pääsee kävelemään saaresta toiseen, mutta täällä se onnistui laskuveden aikaan helposti. Todella hieno ja erikoinen paikka. Jos joku nyt ei tajunnut, niin sama rautalangasta: tuo valkoinen hiekka on merenpohjaa, nousuveden aikaan siis.
Retkeillessä järjestys on kaiken A ja O. Buahahaaa. Kyllä se nyt on vaan niin, että jos sää vain sallii, niin kaikki varusteet räjähtävät kaikilla kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin. Osa on tietysti kuivumassa/tuulettumassa, mutta kummasti se tuntuu pätevän kaikkiin varusteisiin. Kyllä, nimenomaan kaasukeittimeni kaipasi tuuletusta, kiitos kysymästä.
Pekan peruskurssi on sitten mitätöity. Pekkaa pyydetään ilmoittautumaan kevään 2018 peruskurssille, koska pari perusjuttua näyttää unohtuneen totaalisesti. Ensinnäkin vartalo ei näköjään kierrä meloessa, ei sitten pätkääkään. Lisäksi istuma-asennossa on jotain pielessä. Palaamme asiaan, jahka keksimme, että mitä.
Suora lainaus retken kuvauksesta: "Tuulta ja aaltoa silti jossakin määrin tulee." Saanko esitellä: aallokko. Tätä hurjemmaksi ei meno mennyt

Kalastajakylä maista käsin nähtynä, huomaa "tie".
Ja sama kylä heidän pääväylältä käsin nähtynä. Me ihmeteltiin kylää ja kyläläiset meitä. Taidettiin olla jännintä, mitä siellä oli tapahtunut tänä vuonna. Mahtavat muistella meitä vielä vuosien päästä.
Muutaman sadan metrin päässä olisi tarjolla pikkusaaret, joihin olisi helppo rantautua. Huono puoli se, että ei mahduta yhteen niistä, vaan pitäisi jakautua kahteen saareen, jotka nousuvesi erottaa. Toinen vaihtoehto on sitten rantautua tähän isoon saareen, tästä näin.


Sitä ihminen luulee, että fiksu valitsee sen helpon vaihtoehdon? Mitä vielä, nyt rantaudutaan tänne.

Ei huolta, taatusti tein osuuteni rantautumishommista. mutta piti sitä hullutusta ehtiä kuvaamaankin.
Oli siinä aikamoinen punnertaminen. Ei silti vedä vertoja Lyngenin nenäniemelle ja onhan tätä kiva muistella sitten syyskokouksessa.
Saarella kasvoi tämmöinen hassu tupsumänty.
Tämmöiset näkymät avautuivat aamulla teltasta. Kuvassa näkyy myös se kaksoissaari, joka hylättiin yöpaikaksi.

Matka jatkui, niemi tuli kierrettyä ja kaikenlaista tuli pongattua matkan varrella. Kuten tämä isohko mäntä, ja varmaan sen sylinteri, survottuna laiturin perustuksiin. Mitähän muuta sieltä löytyisi, jos vähän kaivelisi?


Punnersimme vastatuuleen jonomuodostelmassa, kohti peikkovuonoa.

Peikkovuonon sisäänkäynti näkyy jo. Ei erotu vai? Myönnetään, se on aika hyvin piilotettu, vaikka vuono onkin niin iso, että sinne mahtuu ajamaan laivalla sisään.

Jostain syystä tänne meloessa alkoi soimaan korvissa "In the hall of the mountain king", mikä oli tietysti tilanteeseen hyvinkin sopiva korvamato. Onhan se norjalaisen säveltäjän tuotantoa.


Tästä vuonosta on miljoonia parempia kuvia, kuin mitä minä sain näpsäistyä. Niitä löytää esim. jokaisesta Norjan matkailuesitteestä, katsokaa sieltä. 

Viimeinen leiripaikka meloen. Pieni kantaminen, ja sitten paatit turvaan pehmeään heinikkoon, jossa piileskeli ylläri. Ruohikon pohja olikin mädäntynyttä rakkolevää tms. joka upotti, sotki joka paikan ja haisi pahemmalta kuin sunilan tehdas. Kunnon mutaniemi.

Problem vs. solution. Tunnustan heittäneeni ensimmäisen kiven, ja onneksi muutkin osallistuivat tähän pieneen rakennusprojektiin. Insinööri sai elämälleen hetkeksi tarkoituksen tämän projektin myötä. Ihan tässä herkistyy kun muistelen tätä yhteisöllistä toimintaa.
Härregud matkalla peikkovuonoon. Kohta se häviää tuonne vuoren sisään.
Vihonviimeinen lounastauko vesillä. Se osui tämmöiseen pieneen, lähes trooppiseen, saareen. Ranta oli täynnä simpukankuoria, tyhjiä siis. Niiden päällä käveleminen, ja rutinan kuunteleminen oli yllättävän miellyttävää puuhaa.
Matkalle osui vielä yksi pieni este, kun vesi ehti laskea alta pois ja joutui vähän punnertamaan, että päästiin tästä pienestä salmesta läpi.



Jahans, auto on jossain tuolla mäen päällä. Nyt kajakit pitää saada sinne jotenkin. Kaikki 14kpl.

Eikun tuumasta toimeen. Oli muuten aika hikinen urakka.

Retken (toiseksi) viimeinen yö vietettiin leirintäalueella. Se vihonviimeinen yö vietettiin autossa, ei muistella sitä.
Sivistys!
Suihku!
Pizzaa!


Semmoinen reissu, kiitos kaikille seurasta!