Kotkan poikii ja muskeliveneitä: Lofootit kajakilla vaeltaen

Kolmas kerta norjassa melomassa, ja odotukset niin korkealla, että niitä ei mitenkään pystynyt täyttämään. Lähelle kuitenkin päästiin. Kotkasta lähti matkaan peräti 7 melojaa, ja niistä lopuistakin 3 oli aikaisemmilta reissuilta tuttuja. Myös toinen vetäjistä oli vanha tuttu, eli Petri Sutinen. Toinen tuttu vetäjä oli estynyt (epäilemme syyksi Ilosaarirokkia), mutta pikahälytetty "iso D", paikkasi hienosti. Kiitokset vetäjille.

Oli taatusti kostein (ja puhun tässä nyt säästä) ja kylmin kaikista Norjan reissuistani. Kun on varusteet kunnossa, ja koska uskon omaavani jonkinlaista alkeellista rutiinia retkeilyyn, niin eipä ollut suurempia ongelmia. Loppuviikosta meitä hellittiin jo helteilläkin. Jostain syystä ei oikein irtoa stooria, syytän asiasta tällä kertaa vaikkapa ilmastonmuutosta. Laitetaan sitten kuvia ja niihin jotain selityksentynkää. Timo teki tosi hyvän matkakertomuksen, lukekaa sieltä :-)

Ennen kuvagalleriaa haluan kuitenkin listata retken TOP 3 jutut:

1. miekkavalasparvi
Tämä on jotain sellaista jota ei pysty selittämään ilman, että vieläkin innostuu. Siitä ne meni, muutaman sadan metrin päästä meistä. Melkein unohtui ottaa kuva, kun vain tuijotin monttu auki ja nauroin ääneen. Lopulta muistin ottaa kuvan, ja huono siitä tuli, mutta onpahan jonkinlainen muisto myös kuvan muodossa. Ei tätä pysty selittämään. Ymmärrätte sitten joskus, jos teillä on tuuri/ilo nähdä näitä upeita otuksia livenä. Voi olla, että joku päivä Alzheimer pyyhkii tämän pois muistoista, mutta sitä odotellessa muistan tämän taatusti pitkään. Wau!

2. merikotkan sulat
Timo tuli sanomaan, että olen äijä jos saan haltuuni merikotkan sulan. Hankintatavasta ei ollut puhetta, joten eipä aikaakaan, kun löysin taukopaikalta merikotkan siipisulan, ja minusta tuli retken äijä. Asia, joka teki minut iloiseksi (sen sulan löytyminen siis), ja aikani asialla äijäiltyäni lahjoitin sen eteenpäin. Pari päivää myöhemmin löysin toisen siipisulan, ja annoin senkin pois. Se(kin) teki minut iloiseksi, sekä löytäminen, että pois lahjoittaminen. Sitten oli Timon vuoro olla äijä, ja hän toi minulle pienen siipisulan, joka melko varmasti oli sekin merikotkasta peräisin. Tämän sulan pidin itselläni. Kiitos Timo. Mainittakoon vielä, että jos olisin löytänyt pyrstösulan, niin en tosiaankaan olisi luopunut siitä.

3. tuore kala
Iso D osti menomatkalla Kiirunasta pakettivirvelin, semmoisen 30€ kapistuksen, joita löytää esim. huoltamoilta. Hän, ja Pekan harppuuna oli semmoinen yhdistelmä, että tuoretta kalaa piisasi iltapalalle: turskaa, seitä ja herkkujen herkkua, eli makrillia. Itse kunnostuin lähinnä saaliin syömisessä, ja tarjoamaan ihmisille toisen kaadon viiniä. Ei ole fileeraus, ja paistaminen minun juttu. Se virveli taatusti ansaitsi hintansa takaisin.

Taas mennään. Nyt tarvittiin jo traileria, että saatiin kalusto lahteen.

Ekan leiripaikan vieressä virtasi joki, jossa oli semmoinen koski, että en usko monenkaan sitä laskeneen. Tappokoski nimen se sai alta aikayksikön, lähinnä murhaavien stoppareiden takia joita tuli putkessa useita. Jos joku onneton tuosta menisi, niin ei saisi hetkenkään taukoa.

Todella epäilyttävää toimintaa. Epäilen kyseessä olleen jonkinlainen kultti, ja sen aamuiset palvontamenot. Parempi pysyä erossa ja hieman etäämmällä. Voi vaikka tarttua.

Kysyin Jounilta, että laskisiko hän tuosta? Vastaus oli, että "joo, jos joku menisi ensin edeltä malliksi". Itse arvelin, että voisin mennäkin, kunhan joku ensin pistäisi riittävästi pätäkkää tiskiin. Sillai useamman millin. Se olisi puhdasta pakokauhua ja paniikkia, mutta kai tuosta hengissä selviäisi. Toisin kuin siitä leiripaikan koskesta.

Saatiin tällä(kin) kertaa paikallisväriä ihmettelemään meidän pakkaustouhuja. Harmitti, kun tuo äijä ei osunut paikalle kun tultiin ohi samasta paikasta uudemman kerran. Olisi voinut pokkana selittää sille, että "pahus, sehän olikin umpikuja". Meloimme siis tahaltamme vuonon perälle, umpiperään tuulta karkuun.

Leiri pystyyn läpimärkään heinikkoon, lippu "salkoon", ja unta palloon. Täällä ollaan taas. Herra hirvi oli käynyt jättämässä minun teltan viereen terveiset. Siis ennen kuin pystytin teltan. Huomasin kyllä asian, mutta paskat (pun intented) siitä, kunhan ei osu suoraan teltan alle.

Ihmeteltiin tätä kukkaa, joka useamman kerran vuorokaudessa joutuu veden alle. Mikä ihmeen kukka kestää suolavettä? Kunnes Petri älysi maistaa sitä vettä ja makeaahan se oli. Vaikka oltiinkin vuonossa sinne perukkaan valui niin monta puroa, ja veden vaihtuvuus pientä = pohjukan vesi olikin makeaa.

Merikotkalaskuri sekosi jo retken alkuvaiheessa. Kymmeniä pongauksia ja rohkeita olivat. Lähimmillään pyyhkäisivät muutaman kymmenen metrin päästä meidän seurueesta. Näyttivät meille kuka siellä oikeasti on vuonon kunkku.

Näitä osui reittimme varrelle useita. Tämä oli yksi harvoista joka tuli tarkastettua lähempää.

Retken kohokohta. Se on tuo musta täplä. Ei se iso, se on saari. Se pienempi, saaresta vasemmalle: miekkavalas.

Toinen norjan puolen leiri, ja näköala kotkan tähystyspaikalta. Lähti meitä karkuun, mutta palasi heti tutulle paikalleen, kun seuraavana päivänä jatkoimme matkaa. Tuo hiekkaranta häviää aina nousuveden aikaan, ja tähystyspaikka onkin saari.

Tuoretta kalaa, makrilli oli tosi hyvää.

Oli muuten lähellä, että juustotarjoilu olisi jäänyt tällä keikalla väliin. Suomen puolelta ei arvannut tuoda, oli sen verran pitkä matka vielä perille ja melko lämmintä. Onneksi Kiirunassa tankkauspisteen vieressä oli paikallinen Prisma (Coop, tai jotain sinnepäin) ja eikun sinne. Homma hoidettu himaan, taas kerran :-)

Mitä ihmettä nuo oikein touhuavat? Mehän syötiin ne kalat jo, ja hienosti paistuivat. Kaasulla siis. Ilmeisesti kyseessä on jonkinlainen partionäyte, että kyllä se märkäkin puu palaa. Ainakin jos niitä kuivattaa ensin kaasuliekillä tarpeeksi pitkään.

Saaristo norjassa oli jotain ihan uutta minulle. Samoin nämä laskuveden aikaan ilmestyvät kannakset, goose hoppenit. Valkean hiekan ja murskautuneiden simpukoiden sekoitusta. Kelpaisi fiinimmällekin golf-kentälle hiekkaesteen materiaaliksi.

Välillä pitää ottaa rennosti. Joku päivä tämä kikkailu vielä kostautuu ja kippaan, mutta en vielä tällä reissulla.

Pieni rapu ja tuo merisiilin näköinen ei ole merisiili. Se on joku kasvi, vuokko varmaankin. Siihen viereen kun tökkäsi melalla, niin meni muuten aikamoista vauhtia piiloon hiekan sisään.

Uusi leiripaikka, uudet kujeet. Harvoin pääsee kävelemään saaresta toiseen, mutta täällä se onnistui laskuveden aikaan helposti. Todella hieno ja erikoinen paikka. Jos joku nyt ei tajunnut, niin sama rautalangasta: tuo valkoinen hiekka on merenpohjaa, nousuveden aikaan siis.

Retkeillessä järjestys on kaiken A ja O. Buahahaaa. Kyllä se nyt on vaan niin, että jos sää vain sallii, niin kaikki varusteet räjähtävät kaikilla kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin. Osa on tietysti kuivumassa/tuulettumassa, mutta kummasti se tuntuu pätevän kaikkiin varusteisiin. Kyllä, nimenomaan kaasukeittimeni kaipasi tuuletusta, kiitos kysymästä.

Pekan peruskurssi on sitten mitätöity. Pekkaa pyydetään ilmoittautumaan kevään 2018 peruskurssille, koska pari perusjuttua näyttää unohtuneen totaalisesti. Ensinnäkin vartalo ei näköjään kierrä meloessa, ei sitten pätkääkään. Lisäksi istuma-asennossa on jotain pielessä. Palaamme asiaan, jahka keksimme, että mitä.

Suora lainaus retken kuvauksesta: "Tuulta ja aaltoa silti jossakin määrin tulee." Saanko esitellä: aallokko. Tätä hurjemmaksi ei meno mennyt

Kalastajakylä maista käsin nähtynä, huomaa "tie".

Ja sama kylä heidän pääväylältä käsin nähtynä. Me ihmeteltiin kylää ja kyläläiset meitä. Taidettiin olla jännintä, mitä siellä oli tapahtunut tänä vuonna. Mahtavat muistella meitä vielä vuosien päästä.

Muutaman sadan metrin päässä olisi tarjolla pikkusaaret, joihin olisi helppo rantautua. Huono puoli se, että ei mahduta yhteen niistä, vaan pitäisi jakautua kahteen saareen, jotka nousuvesi erottaa. Toinen vaihtoehto on sitten rantautua tähän isoon saareen, tästä näin.

Sitä ihminen luulee, että fiksu valitsee sen helpon vaihtoehdon? Mitä vielä, nyt rantaudutaan tänne.

Ei huolta, taatusti tein osuuteni rantautumishommista. mutta piti sitä hullutusta ehtiä kuvaamaankin.

Oli siinä aikamoinen punnertaminen. Ei silti vedä vertoja Lyngenin nenäniemelle ja onhan tätä kiva muistella sitten syyskokouksessa.

Saarella kasvoi tämmöinen hassu tupsumänty.

Tämmöiset näkymät avautuivat aamulla teltasta. Kuvassa näkyy myös se kaksoissaari, joka hylättiin yöpaikaksi.

Matka jatkui, niemi tuli kierrettyä ja kaikenlaista tuli pongattua matkan varrella. Kuten tämä isohko mäntä, ja varmaan sen sylinteri, survottuna laiturin perustuksiin. Mitähän muuta sieltä löytyisi, jos vähän kaivelisi?

Punnersimme vastatuuleen jonomuodostelmassa, kohti peikkovuonoa.

Peikkovuonon sisäänkäynti näkyy jo. Ei erotu vai? Myönnetään, se on aika hyvin piilotettu, vaikka vuono onkin niin iso, että sinne mahtuu ajamaan laivalla sisään.

Jostain syystä tänne meloessa alkoi soimaan korvissa "In the hall of the mountain king", mikä oli tietysti tilanteeseen hyvinkin sopiva korvamato. Onhan se norjalaisen säveltäjän tuotantoa.

Tästä vuonosta on miljoonia parempia kuvia, kuin mitä minä sain näpsäistyä. Niitä löytää esim. jokaisesta Norjan matkailuesitteestä, katsokaa sieltä.

Viimeinen leiripaikka meloen. Pieni kantaminen, ja sitten paatit turvaan pehmeään heinikkoon, jossa piileskeli ylläri. Ruohikon pohja olikin mädäntynyttä rakkolevää tms. joka upotti, sotki joka paikan ja haisi pahemmalta kuin sunilan tehdas. Kunnon mutaniemi.

Problem vs. solution. Tunnustan heittäneeni ensimmäisen kiven, ja onneksi muutkin osallistuivat tähän pieneen rakennusprojektiin. Insinööri sai elämälleen hetkeksi tarkoituksen tämän projektin myötä. Ihan tässä herkistyy kun muistelen tätä yhteisöllistä toimintaa.

Härregud matkalla peikkovuonoon. Kohta se häviää tuonne vuoren sisään.

Vihonviimeinen lounastauko vesillä. Se osui tämmöiseen pieneen, lähes trooppiseen, saareen. Ranta oli täynnä simpukankuoria, tyhjiä siis. Niiden päällä käveleminen, ja rutinan kuunteleminen oli yllättävän miellyttävää puuhaa.