Kotkan poikii ja muskeliveneitä: Lyngenin kajakkivaellus 2. päivä: Palojokisuu - Lyngseidet

Tapani mukaisesti herään melko aikaisin aamulla. Ensimmäinen havainto on, että makuupussin jalkopää on kostea, samoin makuualustan pohjassa havaittavissa kosteutta. Ei paljoa, mutta kuitenkin. Voi hitsi, tämä reissu lähtee tosi hyvin liikkeelle.

Ulkona ei sada, joten kömmin ulos ja vien makuupussin kuivamaan tuuleen. Pikainen aamupala ja telttaa purkaessa totean täräyttäneeni sen illalla taatusti paikan ainoaan heinikkoon. Vieressä olisi ollut kuivempaa kangasmaastoa, mutta kun ei hokaa niin ei hokaa. Kastetta on paljon, joten ulkoteltta on märkä, eikun sekin kuivamaan. Nostan sisäteltan pois ruohikosta, kiilaan sen tuuliselle paikalle ja jätän senkin varmuuden vuoksi kuivumaan, oli tarvetta tai ei. Ennen lähtöä alkaa vielä sataa tihuttamaan, mutta siinä vaiheessa on kaikki pakattu jo takaisin säkkeihin ja survottu pakuun turvaan. Tajuan ensimmäistä kertaa telttani suurimman puutteen. Siinä sisä,- ja ulkoteltta ovat eri kappaletta ja viritetään aina erikseen. Eli jos sataa kovasti, niin ennen kuin saat ulkoteltan suojaamaan sisätelttaa, on se sisäteltta jo kastunut. Kiva juttu. Eihän tämä tietysti ole mikään uusi havainto, mutta aikaisemmin olen ollut max. 2 päivän retkillä, ei haittaa niin paljoa. Nyt on kuitenkin tarkoitus olla teltassa viikko putkeen. No, ei kastunut ainakaan vielä, turha murehtia etukäteen.

Matka jatkuu kohti Norjaa ja pysähdymme ennen määränpäätä viimeisen kerran suomen puolella Kilpisjärvellä, jossa nautiskelemme buffan (hyvää poronkäristystä), otamme juomavedet sekä viimeiset hankinnat kaupasta.

Petri on tutkinut säätietoja ja meidän piti aluksi kiertää Lyngenin niemimaa myötäpäivään, mutta sää-olosuhteiden vuoksi kiertosuunta muuttuu vastapäivään. Aivan sama, kunhan päästään vesille. Draaman kaari kuulemma hieman kärsii, kun ne upeimmat mestat tulevatkin nyt heti reissun alkupuolella. Minua tämä(kään) uutinen ei masenna. Nähtävyyksiä! Jee!

Lähtöpaikkamme on Lyngsedetin kylän satama. Ohjaajat lähtevät viemään toista autoa vastarannalle, ja me jäämme pakkaamaan kajakkeja. Paikalliset vilkuilevat meidän touhuja uteliaana ja me puolestamme vilkuilemme epäilevästi paikkaa, josta meidän pitäisi Petrin mukaan siirtyä vesille. Siinä kohtaa, missä on kuulemma "hyviä paikkoja" on meidän mielestä hirmuinen lohkareikko, ja jyrkkä alamäki. Ei hyvää päivää, mitähän tästäkin tulee.

Ohjaajat tulevat takaisin, ja kun saamme varmistettua, että tämä tosiaankin on se paikka mistä mennään vesille alamme touhuamaan kajakkeja veteen. Aina neljä kiinni kajakkiin ja sitten mennään louhikon ylitse kohti vettä, sillai todella varovaisesti. Kesken urakan joku paikallinen käy selostamassa minulle jotain, mutta en ymmärrä mitä, kun hän puhuu norjaa. Ainoa mitä tajuan selostuksesta on lopetus: "vi ska se", eli epäilevätköhän paikallisetkin meidän onnistumista edes veteen pääsemisen kanssa?

Niinhän siinä käy, että kaikki kajakit saadaan turvallisesti vesille. Samoin kaikki melojat kyytiin ilman kippejä. Kun neljä roudaa yhtä paattia, niin homma sujuu yllättävän helposti. Oppia ikä kaikki.

Toisin kuin kotona, missä vesi on mustaa, niin täällä se on turkoosin väristä. Ympärillä on vuoria, joiden rinteillä näkyy lunta, ei tuule, ja kaikki virnistelevät kuin vähämieliset. Tästä tämä lähtee, eikun eteenpäin. Kajakki on raskas ja ui syvällä, mutta ei mitään ongelmia saada sitä liukuun ja tottelee käskyjä jotenkin. En ole vielä ihan sinut tämän yksilön kanssa. Vaikka onkin ulospäin 1:1 vanhan paatin kanssa, niin jalkatukien säädöt on pitänyt hakea uudestaan. Lisäksi jalkatuet ovat joko hieman alenpana kuin aikaisemmin, tai sitten vain ulottuvat alemmas. No, näillä mennään ja säädetään tarvittaessa.

Koska päivä on jo aika pitkällä, niin tänään emme ehdi tekemään kuin noin 10km lenkin, joka menee kuin itsestään. Maisemat ovat henkeäsalpaavat ja ei meinaa uskoa, että me oikeasti ollaan täällä. Matkalla Petri antaa jo ensimmäiset melontavinkit. Me kaikki kuulemma nyrkkeilemme, joten hierotaan se nyt ekana pois.

Ensimmäinen leiripaikkamme on Årøyan saaressa ja rantautuminen sinne on helppo nakki, ainakin nyt, kun vesi on nousemassa. Jos Petri ei sitä erikseen hieroisi naamaan, niin tuskin kukaan meistä tajuaisi viedä paatteja riittävän korkealle kalliolle, suojaan nousuvedeltä. Ei suomessa tällaisista tarvitse välittää.

Leirin pysyttämisen jälkeen ruokailu, ja minä tarjoan Heidille ja Marjulle jälkiruuan: punaviiniä, homejuustoja, keksejä ja omenoita. Pientä hifistelyä havaittavissa? Hyvältä maistuu ja lupaus täytetty :-)

Pienen saaren tutkimusretken jälkeen (me oikeasti ollaan täällä), ja iltapalaverin (mikä fiilis tiimillä?) onkin jo aika painua pehkuihin.